Katselin ikkunasta ulos auringon paistaessa sisään. Vaikka kesä oli tullut, minulla oli kylmä.

 

Olin kietoutunut epätietoisuuteen, en tiennyt mitä halusin elämältä. Tai tiesin, mutta sitä ei ollut mahdollista toteuttaa. Ei tässä maailmassa, ei tässä elämässä.

 

Olin lopettanut kouluni, olisi pitänyt etsiä työpaikka. Tein tuhansia hakemuksia eri paikkoihin, eri työtehtäviin, eri firmoihin ja silti yksikään ei minua huolinut. Ei edes ne pikaruokaravintolat joissa kaikki opiskelijat työskentelivät. Olin liian korkeasti koulutettu pikaruokaketjun kassalle. Uskomatonta.

 

Asuntoni lähtisi alta pian, en opiskellut enää ja tämä oli opiskelija-asunto. Saisin siis vihdoin asua yksin, jättää haisevat solut. Jos minulla olisi rahaa. Jos minulla olisi työpaikka, minulla olisi rahaa. Jos. Olisi. Sanat jotka eivät kuuluisi tähän elämään.

 

Näin kuinka kaverini asteli pihan poikki ja vedin verhot nopeasti kasvojeni peitoksi. Kuulin, kuinka ovikello soi, mutta en mennyt avaamaan. En halunnut nähdä häntä. Häntä, joka kutsui minua ystäväkseen aina kun tarvitsi palvelusta tai rahaa. Hän, joka eli toisten hyväuskoisuudella. Hän, joka oli selättänyt elämäni.

 

Ovikelloa rimputettiin pitkään kunnes soitto lakkasi. Uskalsin kurkata ikkunasta ulos nähden, kuinka kaveri asteli pihaa pitkin ovela ilme kasvoillaan poispäin. Ilmeisesti hän oli keksinyt jonkun muun tutun jota hiillostaa.

 

Ahdistus ei silti kadonnut. Vaikka tiesin, että epävarmuuteni oli ystäväni vika, ei se siltikään kadonnut.

”Ongelmasi katoavat kun myönnät ne”, koulupsykologi oli sanonut kun kävin kertomassa stressistäni. Olin haistattanut miehelle paskat. Ja nyt pystyin sanomaan hymyssä suin, että olin oikeassa. Tosin en ole iloinen siitä, että olin oikeassa – päinvastoin.

 

Kuukausi aikaa löytää uusi asunto. Millä minä maksaisin sen? Toimeentulotuella en saisi kuin ruuat, en asuntoa. Kela? Ei taida tukea millään lailla, en tiedä. En jaksa enää plarata lehtisiä uudestaan läpi. Millä siis eläisin? Kasaisin risuista itselleni majan, söisin marjoja ja sieniä?

 

Ahdistus kasvoi sisälläni ja lyyhistyin ikkunaa vasten. Auringonvalo tunki verhojen raosta kalpeille käsilleni silittäen niitä kevyesti. Säteet vain eivät yltäneet sydämeeni asti, se jäi kylmäksi ja ahdistuneeksi.

 

Miksi? Miksi? Miksi…

 

 

A/N: Jos pystyy niin kuunnelkaa Tik Tak - Tuuleksi taivaanrantaan taustalla. Sopi jotenkin hyvin tähän kirjoitukseen, tätä kirjoittaessani tuo kappale soi päässäni.

Pieni keiju lenteli hiljalleen kaupungin yllä ihastellen maisemia. Aurinko paistoi ja keiju laskeutui näkymättömiin puun oksalle jääden nauttimaan auringonpaisteesta.

 

Äkkiä keiju kuuli rasahduksen ja näki alapuolellaan nuoren tytön, joka istui maassa itkien. Keijua ihmetytti, miksi tyttö itki ja lensi hiljaa alemmas. Keiju näki, kuinka tyttö puristi hennossa kädessään ketjussa olevaa sormusta ja itki kyyneleitä sen päälle.

 

”Miksi sinun täytyy olla niin ilkeä”, tyttö itki hiljaa. ”Miksi sinä et voi koskaan puhua minulle? Miksi et voi pyytää anteeksi? Miksi et voi edes kerran asettaa minua itsesi edelle…”

Tyttö keinutteli itseään edestakaisin kyyneleiden pudotessa maahan kostuttaen ruohon.

 

Keiju tunsi sääliä tytön surua kohtaan ja päätti toteuttaa tämän toiveen.

”Aurinko ja kuu, äiti maa ja isä aika, antakaa tälle tytölle onnellisuuden taika.”

 

Tyttö lopetti itkunsa ja nousi ylös. Varovasti tämä kuivasi silmänsä ja työnsi korun taskuun. Katsellen hetken ympärilleen tyttö nousi ylös ja lähti pois puun luota. Keiju jäi katselemaan tytön perään toivoen, että Kohtalo oli kuullut hänen pyyntönsä ja toisi tytölle taian mitä keiju yritti toteuttaa.

 

Pari päivää kului keijun palatessa joka kerta tutkimusmatkaltaan tuolle samalle puulle. Hän ei ollut nähnyt tyttöä sen jälkeen, kun tämä oli puun luota poistunut.

 

Eräänä päivänä keiju kumminkin näki tytön palatessaan puulle. Tämä istui silmät punaisena puun juurella katkennut ketju kädessään, mutta sormusta ei näkynyt missään.

 

Kiireesti keiju lensi lähelle tyttöä pelästyneenä. Oliko tytölle käynyt jotain? Oliko taika mennyt pieleen?

 

Tyttö käänteli käsissään ketjua muutaman kyyneleen pudotessa vielä tämän poskia pitkin käsille.

”Et sitten voinut olla iloinen”, tyttö totesi hiljaa. ”Et voinut olla iloinen puolestani…”
Tyttö purskahti kyynelettömään itkuun heittäen ketjun niin pitkälle kuin suinkin pystyi. Keiju katsoi ketjun lentoa ja kääntyi sitten katsomaan itkevää tyttöä. Mitä hän oli tehnyt väärin?

 

Syvää syyllisyydentuntoa tuntien keiju lausui jälleen uuden taian.

”Kevät, kesä, syksy, talvi, vesi, ilma, maa ja tuli, anna surun päälle tulla unohduksen lumi!”

 

Keiju katseli, kuinka tyttö nousi hiljalleen ylös ja jatkoi matkaansa pois puun luota. Jälleen keiju toivoi, että taika oli toiminut, että tyttö saisi itselleen rauhan.

 

Päiviä kului ja tyttö kävi tasaisin väliajoin itkemässä puuta vasten sydänsurujaan, keijun yrittäen auttaa tätä kykyjensä mukaan. Syyllisyydentunto painoi keijun sydämessä kuin vuori, vetäen keijun selän köyryyn.

 

Aina kun tytön silmistä karkasi kyynel, keijun sydän vuosi verta. Oliko hän aiheuttanut tuon tytölle? Oliko hän saanut tuon aikaan?

 

Eräänä iltana kun keiju oli käymässä yöpuulle puussa, jonka oli ottanut asumuksekseen, saapui tämän luokse toinen keiju.

”Oletko sinä hän, joka tekee taikoja nuoren tytön sydämen paikkaamiseksi?”

”Olen,” vastasi keiju nolostuneena. Hän oli varma, että saisi rangaistuksen pilalle menneistä loitsuista.

 

”Tulin valaisemaan sinua”, totesi toinen keiju istuen ensimmäisen viereen, ottaen tämän käsistä kiinni. ”Älä pelkää.”

 

Vieras keiju selitti ihmisten synnyn, rakkauden tarkoituksen, tunteiden palon, sielun ja aivojen yhteyden ja elämän tarkoituksen. Keiju kuunteli vierasta silmät kiiluen, kuunnellen joka sanan.

 

”Ihmisiä me emme voi auttaa koskaan oikein”, vieras totesi katsoen keijua tietävästi. ”He elävät erilaista maailmaa kuin me, he elävät ryhmissä. Aina on joku, joka onnistuu järkyttämään yhden ihmisen tasapainoa ja aina kun korjaat sen, löytyy aina joku, joka rikkoo sen.”

 

Keiju nyökkäsi sanattomana vieraan noustessa ylös. Tämä hymyili keijulla vielä kerran kunnes lensi pois, kadoten yöhön.

 

Seuraavana päivänä keiju huomasi tytön jälleen palatessaan puulle, mutta kääntyi kannoillaan lähtien lentämään sieltä mistä tulikin. Vaikka keijun sydäntä riipaisi kuulla tytön niiskaukset, silti hän tiesi, että niin oli parempi.

Ilassa oli rauhallinen ilta. Kaupunki alkaa rauhoittua päivän touhuilta yön hämäriin, alkaen valmistautua nukkumaan. Tosin kaikki eivät olleet vielä valmistautumassa nukkumaan.

Kaupungin laitamilla oli joukko nuoria miehiä jouset olalla, keihäät käsissä ja miekat vyöllä. He odottelivat rauhallisesti päällikkönsä saapumista.
"Olet jälleen myöhässä, Osiris", vaaleahiuksinen mies totesi paikalle juoksevalle nuoremmalle miehelle.
"Tiedän, tiedän, olen pahoillani", mies vastasi hengittäen katkonaisesti. "Tiedät isän, hän neuvoi minua aina viime minuuteille asti, en päässyt tulemaan aiemmin."
"On siinä meillä päällikkö kun itse aina myöhästyy," isokokoinen, punertavahiuksinen mies totesi.

Miesjoukko kohotti keihäänsä ja kääntyivät katsomaan Osirista, joka oli juuri juossut paikalle. Mies suoristautui ja pyyhkäisi hopeanharmaat hiuksensa kasvojensa edestä hymyillen miesjoukolle.
"Hyvät herrat, on aika lähteä susijahtiin."

Ila - josta juuri nyt puhuimme - on kaupunki syrjemmässä metsässä piilossa katseilta. Ila ei ole säilynyt meidän päiviimme asti, vaan se on tuhoutunut ja asukkaat ovat jakautuneet pienemmiksi kansoiksi keskuuteemme, pois katseidemme alta.

Tarina, jota nyt kerron, kertoo Ilasta tuhansia vuosia sitten ennen tietojemme alkamista, aikoina, jolloin Jumalat taistelivat vallastaan ja loivat mitä mahtavimpia hirviöitä ja kansoja puolelleen. Kansa, jota nyt seuraamme, on suurin tunnetuista haltijakansoista. Hale haltijat, kuten he itseään nimittävät, ovat meidän tuntemiemme ihmisten näköisiä, mutta silti poikkeavuuksia löytyy, kuten korvat, iho, silmät ja hiukset. Voitte itse päätellä minkä näköisiä he ovat, en kummikaan itse osaisi selittää kuinka loistelijaan näköisiä tuon rodun edustajat ovat.

Haltijat, Halet kuin muutkin, pitävät tiiviisti yhteyttä toisiinsa. He ovat veriveljiä, jotka puolustavat rotuaan viimeiseen mieheen ja janoavat voittoa. Nyt kumminkin haltijoiden on yhä vaikeampi pitää yhteyttä toisiinsa, sillä haltijarodun luojajumala Minor on vetäytynyt kauas vuorille suremaan yksinäisyyteensä, jolloin haltijat ovat jääneet vaille jumalaista suojelusta. Nagma, Minorin aviomies, ei pysty suojelemaan rotua yksin, sillä Minor loi kaiken elävän, Nagma taas kaiken elottoman.

Kivenheiton päässä kaupungista on löytynyt susiyhdyskunta, joka janoaa Hela haltijoiden hallussa olevaa ikuisen elämän eliksiiriä Nemeliaa. Sudet eivät kumminkaan ole tavallisia neljällä tassulla käveleviä susia, vaan kahdella jalalla saalistavia petoja. Ei susia, eikä ihmisiäkään.

Sudet liikkuvat hämärän laskeuduttua ja surmaavat kaupungissa kuljeskelevia turvattomia haltijoita. Kaupungin kuningas Eudoras on määrännyt kaikkien asekykyisten nuorten ja vanhempien miesten velvollisuudeksi puolustaa kaupunkia pimeän tullen. Myös Eudoraksen oma poika Osiris on mukana, vetämässä miesten joukkiota kohti susiyhdyskuntaa.

Susijahti on alkanut.